23. ihmisääni

Uni alkoi pimeydellä, jossa alkoi sitten näkyä kaupungin kovia ja kirkkaita valoja ja toisaalta slummin pehmeänkeltaisia lantanuotioita. Yksinäinen ihmisääni alkoi ynistä ja laulaen siteerata Leo Tolstoita, Rudyard Kiplingiä, Joseph Conradia, Kalevalaa, Mawlana Djalaladding Rumia, Lao Tsetä ja Jesusta ja monia muita tekstejä ja sanottuja, kaikkia sekaisin. Ääneen sekoittui soundtackejä eri elokuvista ja puutarhurin omasta eletystä elämästä. Ihmisääni oli naisen ja se tuli slummin sisältä.

Ihmisääni ja soundtrackit alkoivat sekoittua ikäänkuin live-mixaukseen eri ihmisten ajattelusta. Säätäjä mietti donitsin muotoista moottoria ja jokea kulkuneuvona avaruudessa. Kirgiisi yritti todistella itselleen Norjan vuonojen ja Himalajan laaksojen samankaltaisuutta. Hän oli unessa hyvin rikas. Kenraali sanoi, että iimigaami-mies on polygaami ja että iimigaami-nainen on monogaami. Kiistäjä muisteli itsestään otettua valokuvaa, jossa hän seisoi alasti kirkkaassa järvessä reisiään myöten takapulensa välkehtiessä kuulaan laineen lipleessä. Tietäjä katsoi hulluja ja sanoi, että nämä ihmiset tarvitsevat minua. Taikuri matkusti ajatuksissaan Nankingin verilöylyyn ja häntä puistatti. Seppä tärisi loputtoman aina vain tummenevan sinisen ikuisuuden reunalla ja söi lasittunein silmin nakkia.

Näiden eri ihmisten ajattelun kennelissä vaelsi jonkinlainen suuntamikrofoni, joka aina vuorollaan nosti yhden mielen muita kirkkaammaksi. Ajatteluun sekoittui väkivaltaisesti liikenteen melua ja joukkomurhattavien ihmisten hyrinää. Välillä suuntamikrofoni osui vain pensaan lehteen ja välillä se kuunteli tuulta. Sitten kaikki upposi rauhaisaan kakofoniaan: kaikilla slummin ihmisillä oli päällä pieni kannettava henkilökohtainen radionsa.

Slummin ihmiset muodostivat kaaren katsoen toisella puolella slummiaan ja toisella ilmassa kiitävää moottoritiesiltaa. Kaikilla oli pieni radionsa mukana. Kun mikrofoni suuntasi ihmisiin, häipyi moottoritien saaste ja kolina ihmisten jutustelun ja radion kuuntelun alle.

Yhdessä suuntamikrofonin kanssa toimi ilmatorjunnassa käytetty valonheitin, jota unessa käytti seppä metallijumalan uniformussa. Valonheitin oli ihmisjoukon tasalla ja seurasi katseellaan suuntamikrofonin pyyhkeitä. Valonheitin näytti moottoritiesillan teräsreunaa ja tien yllä leijuvia voimakaapeleita. Välillä se näytti slummia halkovan saastaisen joen uomaa ja välillä taas kaaressa seisovaa ihmisjoukkoa. Myös slummin hökkeleitä näytettiin ja ne näyttivät liikuttavan kauniilta. Slummi oli kuin kudos.

Valo näytti taloja ja työpajoja, sekä tuhoutuneita taloja. Valo näytti, että slummi oli komposti ja siinä valossa moottoritiesilta näytti typerältä. Sitten valossa näkyi väläyksiä siitä ihmisestä, jolle slummista kantautuva ääni kuului. Hän oli pukeutunut karmelianpunaiseen sariin ja hänellä oli kullalta ja lasilta kimalteleva kummallinen kruunu. Se näytti olevan lintumaailmasta, tropiikista. Ihmisen ääni liikkui taloissa ja kiipesi ylös ja alas slummin monia rappusia.

Sitten valo näytti miehen seisomassa moottoritiesillan kaiteella. Tämä mies oli puutarhuri itse. Valo ei viipynyt hänessä pitkään, mutta hän tunsi slummin väen aavistavan puutarhurin hyppäävän. Hänen omat äänensä sekoittuivat unen ääniraitaan ja hän kuuli oman hengityksensä ja hän kuuli sydämensä lyönnit. Suusta tuli pientä korinaa.

Tätä kului jonkin aikaa unta. Eri äänet peittivät vuoroin toinen toisensa alleen. Hän muisti myös hyönteisten siritystä ja pientä rapinaa. Kaikista niistä äänistä muodostui keskustelu slummin ja sitä ympäröivän kaupungin välille. Autojen äänet ja valot kuuluivat yhteen, niinkuin lantakakun heittämisen läsähdys vanhan kiven kylkeen. Vaikkei sitä pystynyt hallitsemaan, niin puutarhurin omat valinnat kuuluivat myöskin mukaan tähän dialogiin. Hänen oman sydämensä tykytys oli tärkeä rytmi kaupungin ja slummin välissä. Valo pyyhkäisi mieheen sillan reunalla yhä tiheämmässä tahdissa ja hän ymmärsi kaikkien noiden äänien olevan jotenkin itsensä aikaansaamaa – ne tulivat hänen sisältään. Aina välillä kaikki selkeytyi ja kuului äidillinen karmelianpunaisen ihmisehahmon ääni syvältä slummien luolista.

Sitten valonheitin pysähtyi häneen ja unessa näkyi vain kivuliaan valkoista. Ympäröivät äänet vaimenivat, jopa ihmisääni slummissa. Kuului ainoastaan hänen oman sydämensä jumputus ja rahiseva raskas hengitys. Puutarhuri kaatui eteenpäin kohti kirkkaan valon avaruutta ja tippui kasvot edellä alas sillalta.

Pienen tippumisen jälkeen liike pysähtyi. Puutarhuri kauhaisi epätoivoisena ilmaa, tai avaruutta ja sai siitä kiinni. Sitten hän alkoi voimakkaasti keskittyen vetää itseään vuoroin molemmin käsin kohti slummia ja kohti luolia, joissa se hahmo liikkui. Hän raahasi itseään kelluen ilmassa – taisteli, ja selviytyi.

Siellä avaruudessa kuului paljon muitakin ääniä – sodan ääniä ja historian ääniä ja niiden takana rakentamisen ääniä. Aina hengähtäessään hän kuuli luonnon ääniä. Märkää läähätystä sademetsistä. Ilmassa raahaantumisestakin lähti ääni, jota hän ei osannut kuvailla. Ikäänkuin jäätymisen ääni tai ääni siitä, kun pinta muodostuu. Hän myöskin tunsi tuon pinnan ja värähdykset siinä, kun nomaalit ihmiset liikkuivat. Puutarhuri hikoili, niinkuin unessa nyt vain voi hikoilla ja karmelianpunainen ihmisääni voimistui. Puutarhuri tajusi, että kaikki hänen unohdetut pahantekonsa ja kärsimyksensä kaikuivat vapauttavasti takaisin ihmisäänenä slummista. Puutarhuri ei voinut itkeä, muutoin hän olisi voinut tippua. Ihmisääni antoi hänelle suunnattomasti voimia ja sen avulla hän onnistui tuosta avaruuden ylityksestään ja rojahti sisään yhteen slummin taloista.

Heti hänen sinne päästyään alkoi talo palamaan. Myös koko slummi oli tulessa. Tulen kasvavan rätinän seassa erottui vertahyytävän lopullisen keskustelun ääni. Siinä puutarhuri puhui rauhallisesti ihmisäänen kanssa.

Kaikki ihmiset, jotka puutarhuri oli elämänsä aikana tuntenut, kuulivat tämän. Puutarhuri puhui matkustajan kanssa.